Mammuttimarssi 24. - 25.10.2008

Prologi:

Mistä kaikki sai alkunsa? Miksi Tink ja Cruella koskaan saivat päähänsä osallistua tähän hullutukseen? Pohdimme vastauksia edellä mainittuihin kysymyksiin kävellessämme pilkkopimeässä jotain maantietä Lopella, eikä kumpikaan tunnustanut olevansa alku ja juuri eli se nettisurffailija, joka sattui klikkaamaan itsensä Peräkylän Ponnistuksen sivuille. Liioin kumpikaan ei tunnustanut olevansa se, joka ehdotti ääneen hullutukseen osallistumista. Kuitenkin jommankumman älynväläyksen seurauksena...

...uups, olimme perjantaina 24.10.2008 Karkkilan abc:n eteisessä 19 muun joukkueen kanssa odottelemassa käskyä lähteä taivaltamaan 85 km yön selkään. Onneksi selässä nökötti myös reppu, jossa oli juomapussi, ravintoa, niukat ensiaputarvikkeet ja varavaatteita. Tinkin repussa oli myös kela- ja elintestamenttikortti... Enteellistäkö?

Cruella kertoo:

Lähdimme matkaan innoissamme muun joukon mukana. Reppujemme kokoa ihmeteltiin aivan samoin kuin me ihmettelimme muiden reppujen pienuutta... Jo parisataametriä lähdön jälkeen ensimmäiset kilpakumppanit kyselivät kumpi on kumpi ja mistä nimet ovat peräisin. Myös suunnistustaitoamme arvuuteltiin kuten myös reppujemme evästystä... Ilta hämärtyi ja ensimmäistä rastia lähestyttiin letkana. Muu letka jatkoi vasenta (väärää) uraa, kun kartanluvusta vastaava Tink ohjasi meidät näppärästi oikealle uralle ja suoraan ykköselle. Ja vähänkö tuuleteltiin...

Kakkosta kohti lähdimme hyvillä mielin. Ja taas kuului takaa tervehdyksiä ja kilpakumppanit kertoivat oikein vierailleensa TuKiksen kotisivuilla sekä käyneensä katsomassa meidän tämän kesän Venla- ja Jukola-suorituksemme. Ihan oli stara olo!!! Kakkonen löytyi ja taas jatkettiin matkaa. Kolmoselle mennessä meillä oli oma reitinvalinta suunnistuskarttaa ja pehmeää uraa hyväksi käyttäen. No, puolimatkassa valittiin kuitenkin väärä polku ja jouduttiin ison sorakuopan reunalle. Takaisinhan ei palata, joten suunta vain kompassiin ja oiko metsän läpi. Oikaisu onnistui ja löysimme oikean uran helposti. Kolmosrasti löytyi pimeyden keskeltä. Sadekin yltyi jo niin kovaksi, että Cruella joutui laittamaan takin päälle. Matka jatkui pimeässä ja sateessa melko hyvää vauhtia. Cruella hiipihölkkäsi 13 kg reppunsa kanssa ja Tink käveli reippaasti rinnalla.

Pysähdyimme puolimatkassa vitosrastille, matkaa oli taitettu siihen mennessä hiukan alle 3 tuntia, koska Cruellan lenkkari alkoi hangata sietämättömästi. Etsimme kuusen alla mustasta repusta mustia sukkia... Ei löytynyt vaikka ne sinne aivan varmasti pakkasin. No, lopputulema oli se, että Cruella vaihtoi Merrellin sporttisandaalit jalkaan... Aah, kuinka helpotti! Toilettitaukokin hoidettiin tyynesti TuKis-tyylillä tieltä poistumatta (tätähän on harjoiteltu noin miljoona kertaa tämänkin vuoden aikana). Samalla välillä tutustuimme Samoilijaan, joka kertoi olleensa viime vuonnakin mukana. Hän luotti navigaattorin apuun, mutta me, suunnistajia kun olemme, luotimme vain ja ainoastaan karttaan , mitä nyt joskus kompassiinkin.

Kutosvälillä oli reitin toinen oikaisupaikka. Tällä välillä Samoilija seurasi kiltisti perässämme kysyttyään herrasmiesmäisesti luvan peesaukseen. Puolivälissä takaamme alkoi kuulua manailua ja voihkintaa. Samoilijahan se siellä makasi tantereella ja piteli kramppaavia jalkojaan. Odotimme ja varmistimme, että hän pääsi ylös jatkamaan hullutusta. Juuri ennen kutosta huomasimme valot vasemmalla ja totesimme, että ohitimme yhden tiimin oikaisulla. Jee! Fiilikset nousivat korkealle, vaikka sade jatkuikin taukoamattomana. Puolimatkassa seiskalle Cruellan piti laittaa goretex-housut jalkaan, kun lämpö ei muuten enää  riittänyt.   

Talsimme kapeata ja pehmeätä hiekkatietä korkeiden kuusien keskellä ja väistelimme suurimpia lammikoita, kun Tink karautti tunnelmaan ja tahtiin sopivan marssibiisin: "Paljon on kärsitty vilua ja nälkää..." Harmi etten ehtinyt kaivaa kameraa esiin... No, saavutimme seiskarastin ja näimme iloksemme valon pilkistävän kuusen alta. Siellä eräs kilpailija piti taukoa. Mekin pysähdyimme hetkeksi, mutta vilu pakotti jatkamaan matkaa. Enää oli jäljellä viimeinen väli ennen uimapaikkaa. Tosin tämä väli oli niin masentavan pitkä tienpätkä ettei Tink edes jaksanut lukea karttaa. Cruellan jalat alkoivat tässä vaiheessa olemaan aika valmiit ja loppumatka oli silkkaa tuskaa. Oikean isovarpaan ja päkiän alla tuntui hermeettinen rakko joka askeleella ja vasen nilkka oli todella kipeä ja turvonnut. Näillä jatkettiin ja kun saavutimme pitkän tien pään ja jäljellä oli enää kolme kilometriä, meno alkoi olemaan melko hysteeristä. Parhaina poimintoina Pilli & Pulla:

- Jalkoihin sattuu.

- Sattuu jalkoihin...

Hetki hiljaisuutta. Sitten:

- Tää on ihan sairasta.

- Sairasta on...

Helmi oli myös se, kun tönimme toisiamme kävellessämme, koska olo oli jo niin holtiton. Totesimme, että jos toisen kellauttaa tuonne ojan pohjalle, niin se on Pekka Niskan nosturin paikka, jotta matka jatkuisi. Ei sieltä omin avuin ylös noustaisi. Viimeinen kilometri tuntui kestävän ikuisuuden, mutta viimeinkin nuotion loimotus tuli näkyviin. Melkein itketti helpotuksesta, oltiinhan puolimatkassa ja takana oli 42 km sateessa ja pimeässä.

Tink karaisi itsensä ja pulahti järveen. Cruella ei pystynyt moiseen vaan tyytyi kalisuttelemaan hampaitaan kylmässä laiturilla. Vaatteiden vaihdon ja aah.. niin herkullisen Pasta Bolognese -pussiruoan jälkeen halasimme, ja toivotin Tinkille tsemppiä loppumatkalle. Itse odottelemaan maitojunaa takaisin Karkkilaan.